Nimittäin Janne Ahosen ura. Tuokin on sellainen asia, että sen on tiennyt jo keväästä lähtien, mutta vasta nyt sen lopullisesti tajuaa. Meinas melkeen itku tulla ku katto telkkarista sitä jäähyväis kisaa ja älys, että tämän jälkeen se ei enää hyppää.

Onhan se Janne aina jonkunlainen idoli ollu, sen takiahan sitä on joskus ruvennu mäkihyppyäki kattomaan. Nyt olen kyllä jo niin koukussa koko lajiin, että en sen katsomista voisi enää lopettaa, vaikka Janne lopettaakin. Mutta varmasti taas talvella ko kisat alkaa, niin sitä tuntuu, että jotain puuttuu.

Viime talvena, kun Ahonen voitti mäkiviikon historiallisesti viidettä kertaa, istuin autossa matkalla Ii:stä Rovaniemelle, ja kuuntelin kisaa radiosta omilla nappikuulokkeillani. Vieressäni istui setäni joka ei ymmärrä mäkihypystä mitään, ja kun kuulin kuinka Ahonen hyppäsi voittohypyn, teki mieli alkaa kiljua ja hyppiä riemusta, mutta koska se ei ollut mahdollista, tyydyin vain hymyilemään leveästi. Heti kun pääsin kämpille, säntäsin avaamaan telkkarin ja koska pöytäantennini näkyvyys ei ole niitä parhaita, jouduin seisomaan, ja pitämään antennia kädessäni koko loppulähetyksen ajan. Kerrankin tuli kotona kuunneltua maammelaulu seisten, mutta kyllä se kannatti!

Kiitos Janne Ahonen!